Mutta, kun käännyn ympäri, kaikki on muuttunut. Tuttu rapattu lyseorakennus on kadonnut ja edessä kimaltelee Eduskuntataloa muistuttava upea Wintteri! Harvenneet hiukset, päässä vuosien kellertämä valkolakki ja kädessä oleva kävelykeppi paljastavat, että vuosia on kulunut, kokemusta karttunut ja moni asia on elettyjen vuosien aikana varmasti muuttunut.
Uudenkaupungin lukion rehtori Esa Pirkola on alkukesän aikana kärsivällisesti isännöinyt lukuisia entisten ylioppilaiden ryhmiä, jotka ovat halunneet nähdä kaupungin uuden ylpeyden eli Wintterin. Meidän luokkamme vuoro oli runsas viikko sitten. Kiitos Esalle! Uskon, että muutkin vierailijat ovat olleet hämmentyneitä uudesta hienosta koulusta. Nyt ei ainakaan oppimisympäristö ole uuden oppimisen esteenä.
Meitä valkolakin vuonna 1970 saaneita oli 45, nyt paikalla vajaa puolet. Elämä oli silloin edessä. Jollakin oli jo selkeä ajatus siitä, mitä hän halusi opiskella, useimmilla ei. Anssi Kela laulaa aika viisaasti laulussaan, että ”kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin. Mitä vanhemmaksi vartutaan, sitä tyhmemmäksi muututaan”. Tyhmyyden lisääntymisestä en niin tiedä, mutta sen huomaan, että entistä vähemmän tuntuu maailmanmenosta ymmärtävän.
Luokkakokoukset ovat mielenkiintoinen peili elämän kulkuun. Kouluvuosien aikaiset roolit ovat tallella. Vanhat kaverit löytävät nopeasti samaan pöytään. Kun tapasimme ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta koulun päättymisen jälkeen, esittelykierroksen sisältö painottui helposti omaan menestymiseen ja saavutuksiin. Neljänkymmenen vuoden jälkeen kerrottiin, miten fiksuja lapsistamme on kasvanut. Viidenkymmenen vuoden paikkeilla listalle tulivat lastenlapset. Ja nyt pitää varoa, että puhutaan muustakin kuin sairauksista.
Toisaalta on mielenkiintoista huomata, että nyt kun kaverit eivät enää voi kiinnittyä työminän menestykseen, ja omat lapsetkin ovat jo viisikymppisiä, on aika palata omaan itseensä. Kuka minä tänään olen? Jokaiselle se ei ole ihan helppo haaste. Sovun ja tasapainon löytäminen itsensä kanssa voi vaatia joskus kovastikin pohdintaa.
Reilut viisi vuosikymmentä sitten me astelimme aika innostuneina kohti tulevaisuutta. Lähes jokainen uskoi, että tavalla tai toisella oma paikka tässä yhteiskunnassa löytyy. Suurimmalle osalle kävi hyvin, mutta kaikille ei. Alkoholi ja sen mukanaan tuomat sairaudet ovat vieneet neljä ystäväämme, toiset neljä ovat menehtyneet muihin sairauksiin. Kun kaikki luokkakaverit ovat jo yli seitsemänkymmentä, on selvää, että kukaan ei ole selvinnyt ilman sairauksia.
Wintterin käytäviä ja portaita kulkiessani mietin, että uusi koulu on suunniteltu ja rakennettu nuoria varten. Näiden seinien sisällä opettajat voivat auttaa lapsia ja nuoria oppimaan uusia asioita, oppia ratkomaan vastaan tulevia ongelmia, mutta oppia myös elämään eri elämänvaiheita yhdessä. Joskus on niin, että tuo elämän oppiminen olisikin tärkeämpää kuin uuden tiedon muistaminen ja mieleen painaminen.
Mutta miten opetetaan ja opiskellaan ihmisyyttä, toveruutta, välittämistä, lähimmäisenrakkautta? Tai itsensä kunnioittamista, rohkeutta, sinnikkyyttä ja rehellisyyttä? Minusta tuntuu, että kouluille ja nuorille asetetaan koko ajan ulkopuolelta uusia vaatimuksia ja paineita, jotka vaikeuttavat näiden tärkeiden asioiden omaksumista.
Koulu on edelleenkin yhteisö, joka antaa valmiuksia elämää varten. Se oli sitä puoli vuosisataa sitten ja se on sitä edelleen tänään. Kouluvuosina rakentuu se perusta, jonka varassa me elämän polkua eteenpäin askellamme. Silloin rakentuu myös monia sellaisia ystävyyssuhteita, joka kannattelevat meitä elämän myrskyjenkin keskellä. Vähän vanhentuneen ulkokuoren alta saattaa löytää edelleen sen saman, vuosien takaisen luotettavan ystävän. Se on arvokasta.
Hannu-Pekka Laiho
kirjoittaja on
Uudenkaupungin yhteislyseon kasvatti