Uudenkaupungin museon vuoden päänäyttely kantaa nimeä Ensimmäisten joukossa. Näyttely kertoo siitä, minkälaisia uusikaupunkilaisia naisia eli miesten maailmassa 1800–1900-lukujen taitteessa. Wahlbergin museotaloon on koottu materiaalia 11:stä naisesta, jotka toimivat perinteisesti miehisillä aloilla aikoina, jolloin nainen ei saanut omistaa mitään, jollei hän leskenä omaisuuttaan perinyt.
– Naiset olivat uraauurtavia ammateissa, joihin hyväksyttiin virallisesti vain miehiä. Tällaisia olivat esimerkiksi urkurin ja lääkärin ammatit. Monet näistä naisista myös harrastivat asioita, joiden ei vielä katsottu olevan naisille hyväksyttäviä. Tällaisia lajeja olivat esimerkiksi metsästäminen, urheilu tai purjehtiminen, Uudenkaupungin museon museoamanuenssi Jonna Junkkila kertoo.
Junkkila kuvailee, kuinka jotkut naiset tuolloin työskentelivät jopa aloilla, joilla he eivät voineet täysin virallisesti toimia, koska monet ammatit olivat vielä sellaisia, joihin hyväksyttiin vain miehiä.
– ”Ensimmäisten joukossa” olleet naiset olivat yleensä naimattomia tai leskiä, koska avioliitossa oleva nainen ei vielä voinut esimerkiksi toimia yrittäjänä tai omistaa asioita. Naimisissa olevien naisten katsottiin olevan vajaavaltaisia ja miehensä holhouksen alaisia, Junkkila summaa.
Niinpä nämä naiset, jotka ovat esillä museon näyttelyssä, olivat yleensä niin sanottua parempaa väkeä, jotka tulivat porvarillisesta perhetaustasta. Heillä oli siis rahvasta paremmat lähtökohdat haaveidensa ja kiinnostuksensa kohteiden tavoitteluun, joten heillä oli esimerkiksi mahdollisuus opiskella.
– Näyttelyssä esitellään uusikaupunkilaislähtöisten naisten näkökulmasta sitä muutosta, joka alkoi vähitellen tapahtua naisten elämässä. Näyttely kertoo naisten mahdollisuuksista, oikeuksista ja tasa-arvoisemmasta elämästä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa, Junkkila kuvailee.
Junkkila kuvailee, kuinka porvarisnaisten elämän ajateltiin kuitenkin vielä 1800-luvulla kuluvan pääsääntöisesti perhepiirissä lapsia ja kotia hoitaen. Muuta naisten ei uskottu edes haluavan, saati sitten osaavan.
Jo vuonna 1864 lain mukaan naimattomat 25-vuotiaat naiset olivat oikeustoimikelpoisia ja saivat hallita omaisuutta. Esimerkiksi kauppaa saivat käydä vain porvarit, ja porvarioikeudet saattoi saada vain mies. Poikkeuksena olivat leskinaiset, joille porvarinoikeudet periytyivät miehensä kuoleman jälkeen.
– Näyttelyn voimanaiset kuitenkin osoittavat omilla elämäntarinoillaan, ettei tämä perinteinen ajatus naisten elämästä ollut ainoa totuus. He todistivat, että rohkeus, taito ja tahto saattoivat avata ovia, joita ei aiemmin ollut naisille tarkoitettu, hän kertoo.
Vuonna 1884 perustettiin Suomen naisyhdistys, joka ajoi ensimmäisenä järjestönä naisten asioita. Yhdistys vaati naisille samoja poliittisia, sosiaalisia ja koulutuksellisia oikeuksia, kuin miehillä oli.
Ensimmäisten joukossa, uusikaupunkilaisia naisia miesten maailmassa -näyttely on avoinna Wahlbergin museotalossa maaliskuulle 2026 asti. Museo on läpi kesän auki joka päivä, paitsi juhannuksena.
Paikallisten naisten 11 kiinnostavaa tarinaa
Uudenkaupungin museon vuoden päänäyttelyssä ääneen päästetään 11 paikallista naista, joista jokaisella on kiinnostava ja aikalaisten joukossa poikkeuksellinen elämäntarina.
Esimerkiksi valtuutettu ja yhdistysaktiivi Ellen Waldón syntyi vuonna 1873 varakkaaseen kauppiasperheeseen ja hän jäi elämänsä aikana kahdesti leskeksi. Hän oli viimeinen yksityishenkilö, joka asui nykyään Wahlbergin museotalona tunnetussa rakennuksessa.
– Ellen oli innokas puutarhanhoitaja ja yhdistysaktiivi. Hän kuului Uudenkaupungin eläinsuojeluyhdistyksen hallitukseen, kaupungin köyhäinhoitohallitukseen ja toimi pitkään Rouvasväen yhdistyksen sihteerinä, Uudenkaupungin museon museoamanuenssi Jonna Junkkila kertoo.
Kaiken tämän lisäksi Waldón oli yksi kaupungin ensimmäisistä naiskaupunginvaltuutetuista. Äidinkieleltään ruotsinkielinen Waldón edusti Uudessakaupungissa RKP:tä.
Veistonopettaja Agda Blomin kätten töitä on ihailtavissa Wahlbergin museotalossa, koska häneltä on näytillä peräti kolme veistostyötä. Museon rouvainhuoneessa on hänen veistämänsä pöytä, konsolihylly sekä peili kehyksineen.
– Hän toimi Uudenkaupungin kansakoulussa käsityönopettajana, mistä hän siirtyi apuopettajaksi Helsinkiin. Hän perusti myöhemmin Helsinkiin oman veistokoulun. Siellä tytötkin saivat opetusta esimerkiksi puukon, hiekkapaperin ja lehtisahan käsittelyssä, Junkkila kuvailee.
Helena Södermanista sen sijaan tuli laivanvarustaja, kun hän peri porvarinoikeudet miehensä kuoleman jälkeen. Junkkila kertoo, kuinka Helenan mies Henrik oli eläessään ollut yksi kaupungin rikkaimmista miehistä.
– Helenalla oli hyvät lähtökohdat miehensä liiketoiminnan jatkamiseen. Hänen onnistuikin hankkia aluksia tai osuuksia niistä lisää. Juuri ennen Krimin sodan alkua 1800-luvun puolivälissä Helena oli yksi kaupungin suurimmista laivanvarustajista, Junkkila sanoo.
Useat sodat ja tulipalo toivat kuitenkin leskirouvan elämään epäonnea, mutta hän eli kaupungissa kuolemaansa asti.
Aina Helanderin isä oli Uudenkaupungin Uuden kirkon kanttori-urkuri. Urkurin virka oli ikuinen, eikä siitä jääty eläkkeelle. Aina kulki isänsä mukana kirkossa ja hän opetteli soittamaan urkuja.
– Isän sairastuessa Ainasta tuli 16-vuotiaana urkurin sijainen. Häntä voidaan pitää yhtenä Suomen ensimmäisistä naisurkureista, vaikka virallisesti naisia ei vielä urkuriksi 1880-luvulla hyväksyttykään, Junkkila toteaa.
Aina haki isänsä paikalle Uudenkaupungin urkuriksi, mutta seurakunta ei asettanut häntä edes ehdolle virkavaaliin. Aina muutti Turkuun ja sai sieltä urkurin viran vuonna 1908.
Nämä olivat vasta esimakua museon näyttelystä. Moni uusikaupunkilainen on kuullut salanimellä teoksen julkaisseesta kirjailija Wendla Randelinista , säveltäjä ja runoilija Carolina Gadolinista , raittiusasianainen Wivi Nordbergista , lääkäri Rauha Hammarista , kirjakauppias Sanni Winteristä , kauppias Maria Malmlundista ja valokuvaaja Augusta Olssonista . Myös heidän elämäntarinoitaan esitellään Wahlbergin museotalossa.
