Kuvataidekoulua harrastin vuosia, kameran otin ensimmäistä kertaa käteen ala-asteella, sanataide tarttui matkaani yläasteen aikana. Vuodet kuluivat ja unelmia työskentelystä median ja taiteen parissa heräsi. Vuodet kuluivat ja unelmista tuli tavoitteita. Jälleen, vuodet kuluivat ja unelmista tuli hiljalleen totta, arkeani. Aina sanotaan, että kannattaa hankkia ammatti, työpaikka, josta aidosti nauttii. Tottahan tuo, mutta toisaalta kyseenalaistan valintojani aika ajoittain.
Mitä tapahtuu, kun intohimosta tulee ammatti, kun se, mikä ennen oli vapautta, muuttuukin vaatimukseksi? Kun minulta kysytään mitä teen työkseni, tai mitä harrastan, vastaukseksi kysyjä saa samat sanat. Kesät teen työkseni sanomalehteä, syksyllä koreografioimisprojektit ja tanssitunnit koittavat jälleen.
Harrastan tanssia ja kirjoittamista, en tosin journalismin muodossa. Intohimojeni ympärille on matkan varrella rakentunut tavoitteita, arvioita ja odotuksia. Luovuus ei tapahdu enää omilla ehdoillani vaan toisten määrittämillä raameilla, aikatauluilla ja aikarajoilla.
Nautin työstäni, sitä en kiistä, mutta toisaalta alkaa miettimään, kuinka paljon tilille tippuva palkka syö sisälläni olevaa paloa luovaa tekemistä kohtaan. Herää pohdintaa myös tulevaisuuden suunnitelmista. Kauan harkitsin pyrkiväni ammattiin intohimoni parissa. Samalla kuitenkin, mitä todennäköisimmin menettäisin rakkaisiin harrastuksiini vielä joten kuten sitoutuvan vapauden paineesta. Olen käynyt keskustelua muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Tiedän, etten ole ainut, joka aihetta pohtii.
Enkä usko, että ongelma on yksin taide- tai media-alalla. Ehkä kuka tahansa, joka tekee työkseen sitä, mitä rakastaa, kokee joskus ristiriitaa. Nauttiiko ammattiurheilija enää jalkapallosta samalla tavalla kuin silloin, kun se oli vain iltapäivän hauskanpitoa kavereiden kanssa? Tunnistan, että oma suorituskeskeisyyteni on osa ongelmaa. Perfektionisti minussa sanoo, että aina pitäisi olla paras, kehittyä, nousta seuraavalle tasolle. Ehkä nyt onkin aika ottaa askel taaksepäin.
Pienenä rakastin piirtää ja maalata, se oli minulle rentoa ajanvietettä. Jossain kohtaa siitä muodostui päässäni jotakin päinvastaista. Silloin lopetin harrastuksen lähes kokonaan ja sen pariin on ollut haastavaa löytää takaisin. Kuitenkin muutama viikko sitten kokeilin jotakin, joka tuntui uudelta, mutta jostain vuosien takaa, kaukaisuudesta, tutulta ja turvalliselta.
Jotakin, missä en ollut ammattilainen, en opettaja, en edes kovin hyvä. Kaivoin kaapista maalaustarvikkeet ja ryhdyin räiskimään. Pyrin unohtamaan kaiken oppimani hetkeksi, kaikki taiteen säännöt. Tein vain sitä, mikä tuntui sillä hetkellä hyvältä. Sen jälkeen olen tullut usein aamuisin töihin kuivunutta maalia käsissäni, hurahdin jälleen täysin.
Muistutin itselleni, miten taide voi olla vapauttavaa, kuinka siitä voi nauttia itseään kritisoimatta ja raameihin takertumatta. Luovuus ei elä pelkästä tehokkuudesta, se ei synny jatkuvasta arvioinnista. Joskus paras tapa kehittyä onkin ottaa askel taaksepäin. Antaa itselleen lupa nauttia ilman että aina tarvitsee tehdä tulosta.
Luovuus oli alkuun harrastus, nykyisin se on myös arkirutiini, työ, jonka parissa vietän tavalla tai toisella kymmeniä tunteja viikossa. Kaipaan tekemistä, jossa ei ole painetta. Jotain aloittelijatasoista, jossa ei tarvitse kehittyä, ei ainakaan heti. Ehkä jopa kokonaan uuden harrastuksen tai paluun juurille omissani. Jotakin, missä voi vain olla ja leikkiä, niin, kuin silloin ennen. Tilaa tehdä asioita, koska ne vain tuntuvat hyvältä.
Siksi yritän muistuttaa itselleni mistä kaikki alkoi: ilosta ja siitä, että luovuus oli ennen kaikkea hauskaa. Jos osaisi taas tanssia niin, kuin silloin mökkikalliolla.
Helmi Rantanen
kesätoimittaja