Päällimmäisin tunne viimeisistä kolmesta vuosikymmenestä on kiitollisuus. Olen saanut tehdä työtä, jota olen rakastanut, ja jota vieläkin rakastan, vieläpä tärkeän asian äärellä olen saanut olla. On ollut suurenmoinen etuoikeus saada soittaa ja laulaa työkseen. Erityisen kiitollinen olen pyhämaalaisille, jotka minut tuomiosunnuntaina 23 vuotta sitten kanttoriksi valitsivat. Muutin Pyhämaahan 31.12.2002, josta lähtien olen siellä asunut.
Parhaiten olen viihtynyt tavallisten ihmisten, itsestään ja hengellisyydestään erityistä numeroa tekemättömien rivikristittyjen seurassa, sellainen olen itsekin. Herätysliikkeet tuovat toki kirkkoomme rikkautta ja tarjoavat hengellisen kodin monille, niihin en ole kuitenkaan vetoa tuntenut.
Onneksi on ainakin vielä olemassa uskonyhteisö, johon kelpaan sellaisenani, ja johon on helppo mennä mukaan: sekalainen, moniääninen ja ulkoisista vaatimuksista vapaa kotiseurakunta, jonka tärkein toimintamuoto on messu. Tunnen todella kuuluvani tähän sekalaiseen seurakuntaan, liberaalien, konservatiivien, ja niiden välillä olevaan riemunkirjavaan joukkoon.
Olen oppinut hyväksymään erilaiset käsitykset uskosta, siihen oli suuri vaikutus tuntemattomaksi jääneellä vaeltajalla Lapin erämaassa kauan sitten. Puhuimme uskosta, vieras sanoi: ”Ajattelepa, että on olemassa joku puhdas, kirkas valo. Se on niin kirkas, ettei sitä voi kukaan katsoa ilman jonkinlaista suodatinta.” Tuosta kohtaamisesta on jo yli 30 vuotta. Tuntemattomaksi jääneellä Lapin erämaan iltanuotiolla istujalla oli minulle ja monelle muulle arvokas neuvo toisiin ihmisiin suhtautumisessa.
Helmikuun alussa meidän piti puolisoni kanssa lähteä jälleen kerran Lappiin hiihtämään kahdeksi viikoksi. Ihanan hiihtoloman iloinen odotus vaihtuikin yllättäen sairasvuoteen vierellä istumiseen, hiljaisiin rukouksiin, ja lyhyessä ajassa puolison kuolemaan. Meillä oli suunnitelmia yhteisen vanhuuden varalle, mutta ne menivät kerralla romukoppaan.
Monet ovat tukeneet ihanasti surussani, mistä olen kiitollinen. Muutaman kerran minulta kysyttiin, oliko vaimoni uskossa, siihen en valitettavasti pysty vastaamaan ”kyllä” tai ”ei” siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole pätevyyttä sanoa tuollaista asiaa kenestäkään toisesta, ei edes läheisimmästä ihmisestä. Sen asian käsittääkseni punnitsee ja tietää yksin Hän, johon uskomme.
Vaikka olenkin jäämässä eläkkeelle, olen virasta luovuttuanikin tarvittaessa mielelläni käytettävissä muusikkona etenkin messuissa ja kirkollisissa toimituksissa. Olen kiitollinen Uudenkaupungin seurakuntayhtymän, myöhemmin seurakunnan suomasta pitkästä ja turvallisesta työurasta. Voin jäädä eläkkeelle kiitollisena siitä vakaudesta, minkä vakinainen virka, itse asiassa elämäni ainut vakituinen työpaikka, elämääni toi.
Ari Stenman
kanttori