Uusikaupunkilainen J.A. Zachariassen -varustamo oli aikanaan Suomen toiseksi suurin ja lisäksi se oli ainoa suomalainen laivanvarustamo, jonka höyrykäyttöiset laivat – kolitrampit – kuljettivat rahteja valtamerillä.
Merenkulkijoiden kokemukset Zachariassenin laivoilla olivatkin näyttämönä merellisessä illassa, kun Ulla Kallberg kertoi viime vuonna valmistuneesta väitöskirjastaan.
Väitöskirjan otsikko on ”Sillä ainahan merimies sentään on erimies. Merimiesidentiteetit muuttuvassa maailmassa”. Maailman muuttumisen mukana muuttuivat myös merenkulku, laivat, merimiehet ja merimiesidentiteetti.
Ulla Kallbergin väitöskirja keskittyy rahtia kuljettaneiden höyrylaivojen työyhteisöihin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ajanjakson alkupuolella merimiesten työoloissa tapahtui suuri muutos, kun purjelaivoista siirryttiin höyrylaivoihin.
Jakson loppupuolella teollistumisen läpimurto Suomessa heijastui myös merenkulkuun, kun varustamot saattoivat hankkia uusia kotimaassa rakennettuja laivoja, joissa oli uutta sotien jälkeen kehitettyä teknologiaa.
Kallbergin tutkimusaineistona oli Turun yliopiston kansatieteen laitokselle vuonna 1964 tallennettuja kyselyvastauksia. Merenkulkijat olivat ne itse kirjoittaneet vastatessaan Merimiesten muistelmat -kyselyyn.
Merellisessä illassa pitämässään esitelmässä Kalberg käytti pääosin kolmen uusikaupunkilaisilla laivoilla työskennelleen merenkulkijan kokemuksia. Tutkimuksessa ja esitelmässä ei käytetty tietosuojamääräysten vuoksi heidän oikeita nimiään.
Yksi heistä palveli Zachariassenin SS Olovsborgilla. Hänen ensivaikutelmansa laivasta oli masentava, mutta vuoden mittaan käsitys muuttui. Kun laiva saapui Suomeen ja Uuteenkaupunkiin, hän päätti irtisanoutua tehtävästään. Ennen lopullista ulosmönsträystä hän meni Hepokarin laiturille ja istui pollarin päälle.
– Kun hän katsoi laivaa, se alkoi vaikuttaa häneen ja hän kirjoitti, että hänen mielestään Olovsborg oli komea laiva. Hän muisteli, miten aamuisin vahdin jälkeen oli mukavaa nousta kannelle peseytyneenä ja vapaavahtikamppeissa. Keittiössä odotti aamiainen – usein mainio riisi ja curry. Sunnuntaisin oli komea ruokalista. Aterioilla oli kerrassaan kolme ruokalajia. Noita asioita muistellessaan ja siinä pollarilla istuessaan hän tunsi hetken kuin ikävää takaisin laivaan, Ulla Kallberg kertoi.
Toinen merenkulkija pestautui uusikaupunkilaiseen SS Cantoiseen vuonna 1927. Myöhemmin hän kirjoitti, että laiva oli oikein vanha romukasa. Lämmittäjät ja matruusit samassa skanssissa, kapea käytävä välissä. Ikkunaventtiilejä oli vain kaksi, nekin ainoastaan ison nyrkin kokoisia. Pimeä kuin maalaisnavetta, hän kirjoitti.
Hän karkasi laivasta Durbanissa Etelä-Afrikassa ensimmäisen pitkän matkan päätteeksi. Piileskellessään metsässä hän kiipesi välillä palmuun tähystämään nähdäkseen, oliko laiva vielä satamassa.
Sieltä hän näki ”vanhan kipon savuttavan noin kymmenen kilometrin päässä”, sen vanha ruma malli erottui toisista laivoista kaukaakin katsottuna. Hän ja muut laivasta karanneet olivat ”hyvällä mielellä, kun lopultakin pääsivät eroon romukasasta”.
Laiva on aina myös yhteisö, jossa toimitaan muiden kanssa. Yksi merenkulkijoista kertoi, kuinka hän matkusti muiden Olovsborgiin pestattujen miesten kanssa Rotterdamiin, jossa laiva silloin oli.
He tapasivat siellä ensimmäisenä vanhan yksisilmäisen ”pienessä sievässä” olevan kirvesmiehen eli timpan. Hän katseli heitä ”hihitellen pirullinen tuike ainoassa silmässään” ja päivitteli murteella: ”Onkkost Suomest miehe vallan loppunt, ko tommonte laste kans täyttys valtamerilaival seilat ja viäl siin sivus yrittä sit kunnoski pittä”.
Nuori merimies kirjoitti, että he kohtasivat muitakin timpan kaltaisia, pitkäpartaisia veikkoja. Kun laiva lähti Rotterdamista, nämä karskit, vanhat parrat osoittautuivat mitä parhaimmiksi tovereiksi ja hienoluonteisiksi miehiksi, jotka jaksoivat avuliaasti opastaa nuorempia merimiestaidoissa.
Matti Jussila
