– Minä en kestä enää yhtään tällaista jouluaattoa, hän mutisi itsekseen. – Viime vuonna ja sitäkin ennen monta kertaa on ollut masentavaa, mutta nyt tuntuu vieläkin pahemmalta.
Matias on yksi Korvatunturin vanhimmista tontuista, aloittanut jo aikana, jolloin suurin osa lahjoista oli puuhevosia tai mollamaijoja. Puuhevosia hänkin oli ensin rakennellut, mutta toiveiden muuttuessa työnkuvakin oli muuttunut.
Tänä syksynä hän oli keskittynyt nukkekoteihin. Vähän puuaskartelua niissäkin vielä oli, vaikka entistä enemmän erilaista elektroniikkahärpäkettä, liian paljon Matiaksen mielestä.
Esimerkiksi se nukkekoti, jonka olohuoneeseen piti saada koko seinän kokoinen taulu-TV näyttämään The Harlins -sarjan jaksoja.
Siitä Matias oli käynyt pukin kanssa keskustelemasta, mutta se ei ollut auttanut.
– Katsos Matias, asiakas on aina oikeassa. Jos hän täyttää reunaehdot, eli on ollut kiltti, hänelle tehdään toiveen mukainen lahja. Sitä saa mitä toivoo, pukki muistutti asiakastyytyväisyystakuustaan.
– Mutta jos se ohjelma edes vaihdettaisiin, pistettäisiin näkymään vaikka Virenin voittojuoksut Münchenistä.
– Ei Matias, ei me tehdä niin, pukki sanoi lauhkeasti ja loi Matiakseen säälintäyteisen katseen, jota hän oli yhä useammin alkanut käyttää tämän nähdessään.
Niinpä. Pajassa olivat joululaulut raikuneet ja Matias oli näperrellyt lahjan, joka sai jonkun henkilön jossain etelässä onnelliseksi, ainakin pariksi minuutiksi.
Mutta muutenkin joulua edeltävä aika tuntui entistä raskaammalta. Pajassa soivat joululaulut vielä menettelivät, vaikka pukki oli niihinkin lisännyt vuosi vuodelta vauhtia, jotta vasaran kalke samalla nopeutuisi ja lisääntyvien lahjatoiveiden määrästä selvittäisiin, mutta kun kaikki vanhaa tapaan saatiin viime hetkillä valmiiksi, pukki paketteineen rekeen ja kohti etelää, alkoi hullunmylly.
Nuoremmat tontut repivät vanhat joululaulukasetit nauhurista ennen kuin jalasten suihke oli kokonaan hiljentynyt ja alkoivat soitella omista soittimista räppejään eikä vanhoja kunnon tipe-tipe-tip-tap ja joulupuu on rakennettu -leikkejä enää leikitty, vaan isossa salissa breikattiin ja mentiin street dancea ja huonekaluja käytettiin surutta sisäisissä parkour-kilpailuissa ja mitä milloinkin.
Muorin piti pitää jöötä pukin ollessa poissa, mutta sekin näytti ennemmin ottavan ilon irti uusista tavoista. Ihan selvästi höperöitymään päin, Matias tuumi.
Oloa ei helpottanut yhtään sekään, että pukki oli syksyn aluksi ”tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin” vedoten nostanut tonttujen eläkeikää 47 vuodella. Matiaksella oli ollut ennen nostoa vielä 167 työvuotta edessä, ihan riittävästi sekin, mutta nyt niitä oli edessä reilusti yli kaksisataa.
Matias laski kymmeneen ja hengitti rauhallisesti syvään ja vielä vähän pidemmälle ja vähän syvemmälle, mutta olo ei sanottavasti parantanut, kunnes hänen mieleensä välähti vanha keino, joka on usein auttanut: Perävaaran 50 kilometriä!
Matias meni huoneeseensa, kiskoi ulkovaatteet ylleen ja haki vajasta itse aikanaan tekemänsä sukset ja kepit. Varastosta löytyi onneksi vielä fluorivoiteiden seasta kunnon purkkivoidetta, vihreää rexiä, jota Matias veti suksen pohjiin reilun kerroksen ja painui matkaan.
Ja niin kävi kuten yleensä ennenkin, vajaan 30 asteen pakkasen paukkuessa, susien ulvoessa ja juuri syttyneiden revontulien valaistessa mielikin parani. Viimeistään lenkin lopulla, Korvatunturin ylämäessä, kun partaan kasvaneet reilun kymmenen sentin pituiset hikipuikot iloisesti kilkattivat, Matias oli unohtanut pahan olonsa.
Pihalle päästyään hän pysäytti sekuntikellon viisarit ja näki ajan: 3.33.33, täsmälleen sama kuin vuosi sitten samalla matkalla.
– En olekaan vielä ikäloppu, hän hihkaisi kohti tähtiä.
Kunnon löylyjen ja jääkylmän suihkun jälkeen hän meni vielä varmemmaksi vakuudeksi peilin eteen ja väänsi etusormella suupielet ylöspäin. Sitten hän käveli takaisin isoon saliin muiden joukkoon ja karjaisi ovella römeimmällä äänellään:
Hyvää joulua.
Jussi Arola
vapaa toimittaja