Aikoinaan, kun koronapandemia alkoi, yksi partiolaistenkin periaatteista näytti tulevan toteen: ”ystävyyttä yli rajojen”. Monet auttoivat naapureitaan ja läheisiään kuin myös tuntemattomia. Mietin, pitääkö oikeasti maailmaan levitä tappava virus, että huomaamme miten tätä maailmaa kuuluu luotsata yhdessä?
Tänään en voi olla miettimättä miten tässä näin kävi? Korona on lähes unohdettu kuin myös se yhdestä köydestä vetäminen ja vilpitön auttamisenhalu. Tilalle on tullut itsekkyyttä, ihan kuin meidän pitäisi pärjätä yksin ja taistelisimme siitä viimeisestä leivänpalasta.
Mielensä pahoittaminen tuntuu olevan arkea, mutta kuitenkaan ei mietitä miten toisille puhutaan. Omapa on syysi kun olet noin herkkänahkainen. Kärkkäitä mielipiteitä jaetaan hyvin ahkeraan, yleensä selän takana. Mutta se mielipide on sanottava ja jos joku pahoittaa mielensä, anteeksi ei pyydetä koska ”minulla on oikeus mielipiteeseeni”.
Noin 9 kuukautta sitten olin juuri valmistumassa kondiittoriksi ja istuin sohvannurkassa itkemässä. Ahdisti, koska en ollut varma kelpaanko tällaisena kuin olen. Olenko tarpeeksi hyvä ja pääsenkö osaksi uutta työyhteisöä? Löydänkö edes töitä?
Piirsin mielessäni omaa tulevaisuuttani, ahdistuneena, ilman värejä. Ihmisten kyynisyys ja kyräily oli jo saanut minutkin muuttumaan epävarmaksi. Eikö se enää riitäkään, että olen tarpeeksi hyvä itselleni? Milloin yhtäkkiä pitikin olla tarpeeksi hyvä muille?
Samana päivänä avautui lastenohjaajan paikka seurakunnalla. Pääsin mukaan välittävään työyhteisöön. Pelkoni olivat olleet täysin turhia. Pääsin myös tapaamaan aidosti välittäviä ihmisiä, joista huokuu rauha. Kaikki järjestyy. Heitä haluaa halata ja sanoa ”Kiitos, että olette. Maailma tarvitsee teidänlaisia”. He ymmärtävät, tukevat, kuuntelevat katsoen silmiin. He välittävät.
Muistan ensimmäisen aamupalahetkeni seurakunnalla. Vastapäätäni istui perheneuvoja, joka vaikutti olevan vilpittömän onnellinen puolestani ja sanoi, että tällä kaikella selkeästi oli tarkoitus. Tuli hyvä mieli jo pelkästään siitä, että hän katsoi silmiin ja kuunteli aidon kiinnostuneena tarinaani. Tämä ei ole itsestäänselvyys, en tiedä oletteko huomanneet?
Aloitan tammikuussa lastenohjaajan oppisopimuskoulutuksen Turussa. Olen uuden edessä. Taas. Nämä yhdeksän kuukautta seurakunnalla ovat luoneet minulle luottavaisen olon. En enää pelkää.
Haluan olla kuin nuo nykymaailman tukipilarit. He, jotka luovat uskoa tulevaan. Haluan auttaa, olla lämmin halaus ja tukeva olkapää. Haluan olla tekemässä parempaa maailmaa. Emme voi ohjailla muiden sanomisia ja tekemisiä, mutta voimme ympäröidä itsemme aidoilla ihmisillä. Emme tarvitse kristallipalloa vaan ainoastaan aidon halun välittää, ja värittää tätä maailmaa yhteisillä puuväreillä.
Sanni Lehtonen
lastenohjaaja