Moni peukutti ja tykkäsi.
– Miksi ihminen esittelee itseään, hänen kaverinsa kommentoi.
Ihan uteliaisuudesta vilkaisin kommentoijan some-profiilia. Aivan kuten arvasin, se pullisteli selfieitä, mutta kommentoija olikin kaunis, hoikka nainen.
Mietin some-keskustelua, mikä ihmisiä Susirajan näyttelyssä oikeastaan ärsytti. Iiu Susiraja on sanonut, että hän on paksu ja onnellinen. Sekö ihmisiä riepoo, että joku kehtaa olla onnellinen sellaisena kuin on?
Sen Susirajaan kohdistuva kritiikki ainakin paljastaa, että kaikille ei ole selvää, mikä on taiteen tehtävä. Taiteen perimmäinen tehtävähän on herättää meissä ajatuksia ja tunteita. Sen Susirajan näyttely teki kommentoijissa, he eivät vain sietäneet niitä tunteita, jotka teokset heissä herättivät.
Nykyihmisten on yhä vaikeampi sietää negatiivisia tunteita. Kun politiikan toimittaja kysyy ehdokkailta tiukkoja kysymyksiä tv-tentissä, some täyttyy kiihkosta. Miksi toimittaja kyselee ikäviä? Kommentoijat eivät hoksaa, että juuri se on toimittajan tehtävä. Jonkun pitää kysyä ne ikävätkin kysymykset.
Negatiivisten tunteiden sietämättömyys näkyy myös mielenterveystilastoissa. Enää kärjessä ei ole masennus, vaan ahdistus. Erityisesti nuoria naisia ahdistaa. Sen ymmärtää, jos tavoitteena on olla täydellinen. Ja sitähän sosiaalinen ympäristö vaatii, jos korvansa joka suuntaan kellistää.
Lapset eivät kestä tylsyyttä. Niinpä lapsille järjestetään aikataulutettu harrastushärdelli ja siinä välissä käydään Hoplopissa. Vanhemmat yrittävät viihdyttää, ettei lapsi vain joudu kokemaan niin piinaavaa tunnetta kuin tylsyys.
Tähän negatiivisten tunteiden pakoiluun voi liittyä jopa syntyvyyden romahdus. Miksi hankkia lapsia, kun siihen liittyy niin paljon kaikkea epämiellyttävää, kuten vaipanvaihdot, vatsataudit, lapsen itkut ja yöheräilyt. Saattaa olla, että lapsi toisi elämään jotain niin suurta onnea kuin rakkautta, mutta sen ohessa pitäisi sietää niin paljon ikäviä tunteita.
Japanissa puhutaan ilmiöstä nimeltä hikikomori. Japanissa on arvioitu olevan jo kymmeniä tai jopa satoja tuhansia hikikomoreita. He ovat nuoria ja aikuisia, jotka eristäytyvät kotiin. Kun ei kohtaa muita ihmisiä, välttyy pettymyksiltä ja muilta ikäviltä tunteilta. Negatiivisten tunteiden pakoilu menee jopa ystävyyden kaipuun edelle.
Lapsille pitää näyttää, miten hienoja kokemuksia ”tylsä” hetki voi tarjota. On tärkeää, että lasten kanssa mennään luontoon, istutaan kannolle ja kuunnellaan, miten lehdet kahisevat ja tuuli puhisee.
On tärkeää, että nuori tietää olevansa rakastettu, ja oppii asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Elämä ei romahda, vaikka nenän pieleen poksahtaa finni.
Olisi hienoa, jos nuoret aikuiset oivaltaisivat, miten tärkeä vaihe elämässä on herätä pienen tuhinaan yöllä ja vaihtaa se kakkavaippa. Miten epämiellyttävien ja ikävien tunteiden aallokossa myös hyvät tunteet voimistuvat.
Me tarvitsemme Iiu Susirajan näyttelyä oman arvomaailmamme mittariksi.
Teija Uitto
Kirjoittaja on päätoimittaja, äiti ja mummo, joka on huolissaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista.
