Talvi alkoi hienosti. Pääsin ensimmäisen kerran laduille jo 7. joulukuuta. Sen jälkeen tuli pientä taukoa, mutta pakkasiakin uhaten ehdin vielä pari kertaa suksille ennen vuodenvaihdetta.
Tammikuussa kaikki näytti hyvältä ja lähestyin vaatimatonta minimikilometritavoitettani. Kunnes kelit muuttuivat ja talven viimeiseksi merkinnäksi jäi 21. tammikuuta golfkentän laduilla kierretyt noin yksitoista kilometriä.
Sen jälkeenkin kyllä latuja oli tarjolla tai ainakin suksilla eteenpäin eteneminen olisi onnistunut, mutta omat sukseni ovat tököttäneet eteisen nurkassa liikahtamatta.
Oman laiskuuden ohella syynä on mieltymykseni perinteisen tyylin hiihtoon. Todennäköisesti jonkinlainen latu olisi ollut tarjolla kaupungin ylläpitämillä poluilla vielä helmikuun puolellakin, mutta ainakin kaupungin virallisen tiedon mukaan tarjolla oli vain vapaan tyylin baanat.
Luisteluhiihto tai vapaa tyyli ei ole koskaan ollut minulle ominaista. Vaihdan hiihtotapaa lähinnä vain silloin, jos joudun ohittamaan jonkun ladulla. Muutaman kymmenen metrin eteneminen yleensä onnistuu ihan helposti, mutta jos pitäisi jatkaa luisteluhiihtoa pidempään, siirtyisin nopeasti ladun sivuun.
Vapaalla tyylillä pääsen kyllä kovempaa kuin latuja pitkin kiskomaisesti lykkien. Jossain vaiheessa tekniikkani kuitenkin hajoaisi ja jalkani alkaisivat särkeä. Syynä on todennäköisesti vääränlainen tekniikka ja harjoittelun puute.
Pidin jo lapsena kovasti hiihtämisestä. Kuulemma ala-asteella olin hetken aikaa opettajaltani kateissa, kun olin lähtenyt kiertämään toisen kerran lenkkiä muiden oppilaiden tyytyessä yhteen kierrokseen.
Latu oli tietysti tehty vain perinteisen hiihtäjille, sillä sen oli tehnyt koulun entinen opettaja, joka asui koulun vieressä. En muista, että ala-asteella olisi pahemmin harjoiteltu luisteluhiihtoa, mutta toki 30 vuodessa olen ehtinyt unohtaa monta muutakin asiaa.
Kotona hiihdin myös usein. Ja ladut tein yleensä itse pellolle tai metsään, eikä silloin voinut harkitakaan muuta kuin perinteistä tyyliä. Kenties joskus oikealla kunnon hankikannolla pystyi vaihtamaan vapaalle.
Luulen, että kaltaisiani hiihtokonservatiiveja on Suomi pullollaan, sillä perinteisen tyylin sukset tekevät edelleen hyvin kauppansa. Kilpahiihdossa meikäläiset ovat parhaimmillaan, kun hiihdetään perinteistä ja vieläpä väliaikalähdöillä.
Uuden ajan sprintit koetaan yhä lähes näytöslajeina, vaikka sprinttihiihto tuli hiihdon maailmancupin ohjelmaan jo kaudella 1996–97. Suomalaisetkin toki olivat heti eturintamassa tuolloin mukana. Ari Palolahti voitti maailmancupin osakilpailun Milanossa 1997.
Surullisenkuuluisissa Lahden MM-kisoissa Pirjo Manninen (myöhemmin Muranen) ja Kati Sundqvist (myöhemmin Venäläinen) ottivat vapaan tyylin sprintissä kaksoisvoiton.
Jopa Iivo Niskasen ensimmäinen aikuisten arvokisamitali tuli parisprintistä yhdessä Sami Jauhojärven kanssa kymmenen vuotta sitten Sotshin olympialaisista. Toki perinteisellä tyylillä.
Monessa muussa maassa huippuhiihtäjät nousevat huipulle sprintin kautta, mutta Suomessa satsataan lähtökohtaisesti normaalimatkojen hiihtäjäksi. Tämä on tietysti yleistys, josta maamme parhaat sprinttihiihtäjät ovat varmasti eri mieltä.
Viime viikonloppuna hiihdettiin Salpausselän kisat, joissa paras menestys tuli perinteisellä väliaikalähdön kilpailuissa. Päätöspäivän vapaan sprinteissä kaksi kuudetta sijaa tuntuivat lähes voitoilta, niin harvinaista tällä matkalla menestyminen on.
Valitettavasti maailmalla tunnutaan suosivan sprinttejä sekä yhteislähtöjä ja jos keskieurooppalaisilta kysytään, voisi perinteisen hiihtotavankin lopettaa. Toisaalta ilmaston lämmetessä laji saattaa siirtyä entistä enemmän vain pohjoismaalaisten harrastukseksi, joten eivätköhän kaltaiseni saa edelleen hiihtää rauhassa omalla tyylillään kelloon katsomatta.
Risto-Matti Kärki
tuottaja