– Se ei ole palkallista eikä sitä pidetä niin merkittävänä kuin miesten työtä. Kuitenkin käytännössä miehen ja naisen työt tukevat toisiaan. Kalastuksessakin työt tehtiin perheen voimin. Ei ollut toista ilman toista, Jarmo Saarinen korosti kevätkauden viimeisessä merellisessä illassa.
Luotolaisnaisen päiväkirja perustuu Pohjasten saaressa asuneen Eva Christina Lindströmin päiväkirjamerkintöihin. Hän syntyi vuonna 1823 ja 36-vuotiaana hän alkoi pitää päiväkirjaa ja jatkoi sitä 70-vuotiaaksi saakka.
– Hän on kirjannut kaikkea säätiloista, jääolosuhteista, sadoista, kalastuksesta, saaliista, kaupunkimatkoista ja kirkossa käynneistä. Hän ei juuri mainitse itseään, puolisoaan sentään enemmän. Koko teksti on passiivissa: mentiin nuotalle, saatiin 80 ämpärillistä, mentiin kaupunkiin, saatiin kuusi markkaa, ostettiin jauhoja. Kaikki tehtiin yhdessä puolison ja välillä naapurienkin kanssa, Jarmo Saarinen kertoi.
Suhtautumisesta naisten ja miesten työhön hän mainitsi esimerkkinä vuonna 1943 julkaistun kirjan maaseudun työnteosta ja elinkeinoista. Pohjana oli kansatieteellinen filmi ja siihen liitetyt valokuvat, joihin Kustaa Vilkuna laati tekstit. Teoksesta julkaistiin vuonna 1953 toinen laajennettu painos ja viimeisin lisäpainos, järjestyksessään 13. julkaistiin vuonna 2005.
– Kirjan otsikko on ”Isien työ”. Niinpä, hän totesi.
Kalanjalostusta alettiin aikanaan harjoittaa perhettä suuremmassa laajuudessa, mikä merkitsi työpaikkojen avautumista naisille kodin ulkopuolelta.
– Turkulaisella Kalaliikkeellä Kontio&Kontio oli suolaamo Uudessakaupungissa Kuusiston saaressa ja vuonna 1940 Uuteenkaupunkiin perustettiin Kala-Nila. Se muutti myöhemmin nimensä Uudenkaupungin Kala Oy:ksi ja myöhemmät yrittäjät ovat jatkaneet kalanjalostusta työllistäen aina naisia, Jarmo Saarinen kertoi.
Nopeus ja näppäräsormisuus olivat naisten valtteja kalan perkaamisessa. Sen tiesi myös laivanvarustaja Hemming Elfving , joka aloitti vuonna 1931 sillin pyynnin Pohjois-Atlantilla.
– Hänen laivueensa emälaivana toimi Petsamo-laiva, jonne hän palkkasi ”sillipiikoja”. He olivat rippikouluiän ohittaneita naimattomia tyttöjä, jotka sillien perkaamisen lisäksi osallistuivat isomiehistöisen silliemälaivan siisteyden ja ruokahuollon tehtäviin. Jonkinlaisina esihenkilöinä ja varmasti ”esiliinoina” heillä oli muutama vanhempi rouvashenkilö, Jarmo Saarinen sanoi.
Sillipiikominen loppui vuonna 1937, kun maan hallitus antoi lain, joka kielsi naisilta tällaisen merityön.
Kalaan liittyvässä valistustyössä naisten osuus oli Jarmo Saarisen mukaan keskeinen. Vuonna 1891 perustettu Suomen Kalastusyhdistys aloitti muutaman vuoden toimittuaan opaskirjojen julkaisemisen kalastajille ja osittain myös suurelle yleisölle.
Vuonna 1917 ilmestyi Aino Artukan kokoama vihkonen ”Yksinkertaisia kalaruokia” ja vuonna 1932 Edit Reinilä-Hellmanin tekemä ”Silakkaruokia”. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin Kerttu Olsonin 48-sivuinen kirja ”Kalaruokia”.
Naisten merkitystä kalastuksessa, kalan jalostuksessa ja kalan myynnissä käsitellä laajasti syksyllä Uudenkaupungin merihistoriallisen yhdistyksen kustantamana ilmestyvässä Uudenkaupungin kalastuksen historia -teoksessa. Yhtenä kirjoittajana teoksessa on Jarmo Saarinen.
Matti Jussila
