Tarina alkaa ajasta yli 100 vuotta sitten, jolloin Reidarin isovanhemmat saapuvat Särestöön. Puvustuksen ja lavastuksen avulla on siis luotava pohjoinen maailma hankineen ja susineen keskelle Suomen suvea.
Puvustaja Mervin Lammisen työtaakkaa ei helpottanut se, että näyttelijöiden keskuudesta alkoi kuulua napakoita kysymyksiä siitä, että onko meillä lupa pukea päällemme lappilaisia asusteita ja pukuja. Syyllistyykö työryhmä kulttuurilliseen omimiseen?
Ohjaaja otti asiasta selvää, kyseli ja varmisteli asiaa saamelaiskulttuurin asiantuntijoilta museoista, pukujen valmistajilta ja saamelaisten oikeuksien puolustajilta. Varmistui, että teatteri saa käyttää asusteita, kunhan tekee sen kunnioituksella.
Vaikka esityskausi ajoittuu kesään, puvustuksen suunnittelu aloitettiin jo syyspuolella.
– Olen joutunut tutkimaan netistä lappilaisten vaatetusta. Tekemäni saamelaispäähineet eivät varmasti ole kaikkien sääntöjen mukaan tehtyjä. Olen käyttänyt löytämiäni malleja, mutta soveltanut niitä käytettävissä oleviin materiaaleihin. Osa puvuista on aivan aitoja käytössä olleita pukuja, olen hankkinut ne Facebookin kautta, Lamminen kertoo.
Lapin puvuissa käytetään kirkkaita värejä. Sininen, punainen ja keltainen toistuvat nauhoissa. Lopputulos on värikäs ja varmasti katsoja tietää, missä maisemissa näytelmässä liikutaan.
Puvustajalla täytyy olla kädentaitoja: vaatteita värjätään, tuunataan ja muokataan monella tavalla. Tärkeää on luovuus, on pystyttävä luomaan koko ajan uutta.
Valmistelu lähtee aina tietysti näytelmästä, aikakausi, roolit ja näyttelijät persoonineen, kokoineen, kaikkineen rajaavat oman osansa. Aikakauden lisäksi on tärkeää, että vaatteista ja asusteista huokuu roolihahmon persoona.
Tänä vuonna urakka on ollut suuri, yli 60 hahmoa.
Teatteripuvustajan työssä ei tarvitse pipertää pieniä yksityiskohtia, sillä tärkeää on miltä vaatteet näyttävät metrien päästä.
– Teatteripuvustuksen tekeminen on erilaista kuin oma työni, pukujen korjausompelu, mikä pitää tehdä siististi. Puvustuksessa on tärkeää kestävyys ja helppous. Yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä. Kukaan ei katso vaatteen nurjalle puolelle, että onko huolittelut tehty. Näyttämöltä ei näy pikkuvirheet. Sen sijaan tarvitaan luovuutta ja mielikuvitusta, Lamminen vertaa.
Puvustajan tulee ottaa huomioon myös minkälaiset vaihdot esityksessä on, miten nopeasti vaatteet pitää saada vaihdettua. Asusteet ja kengätkin on mietittävä, ja se miten kaikki asusteet saa puettua kerralla päälle. Esimerkiksi pukujen osia ommellaan joskus toisiinsa kiinni ja tarrojen avulla saa paidan avautumaan vauhdilla, kun ei ole aikaa avata nappeja.
Ensimmäinen pukuharjoitus on aina jännittävä. Silloin nähdään toimivatko vaatteet visuaalisesti ja vaihdoissa. Puvustaja herättää roolin omalta osaltaan henkiin.
– Olin vielä työelämässä, kun lähdin vuonna 2003 Raija ja Pentti Nokkalan pitämälle kurssille, missä tehtiin pieniä näytelmäharjoituksia.
Siitä se sitten lähti, toisenlainen ura.
– Ensimmäinen puvustukseni oli Seitsemän Veljestä -näytelmä, joka esitettiin Pookin liiterissä. Vaikka olin koko elämäni ommellut, teatteripuvustuksesta minulla ei ollut mitään käsitystä. Lisäksi aikamatka nykypäivästä 1800-luvulle aiheutti itselleni päänvaivaa. Mutta se oli kivaa.
Puvustus vaatii aina taustatyötä ja tutkimusta sekä ompelun opettelua.
– Neito kulkee vetten päällä -näytelmään tein vanhanaikaisia ”paremman kansan pukuja”, mutta myös köyhän kansan vaatteita. Liian paksu perhoseksi -näytelmässä taas tutustuin 60-luvun puvustukseen. Toivon aina, että lopputuloksessa näkyy ajan henki niin, että katsojakin ehkä pystyy muistamaan, että tuollaisen muistan omasta nuoruudestani.
– Vaikka puvustus ei ole pääasia, se tukee näyttelemistä ja kokonaisuutta, Mervi Lamminen toteaa.
Mieleenpainuvia puvustuksia hän on tehnyt vuosien varrella useita. Bokseriin hän väsäsi bokseri-koiran matkalaukusta.
– Muita puvustamiani näytelmiä on Kerjäläinen ja jänis, Pieni Raha, Aina joku eksyy, Eila ja Rampe ja Eläinten vallankumous, mikä aiheuttikin kovasti päänvaivaa. On haastavaa koettaa saada näyttelijästä vaikkapa hevosen näköinen, hän naurahtaa.
