– Huono. Ihan se, että me ei saada mistään tällä hetkellä rahoituksia. On pelko, että tämän vuoden puolella joudumme lähtemään, kun on niin kova vuokra, Uudenkaupungin A-killan sihteeri Marja Viro sanoo.
A-killan Kotiluolan ovi käy tiheään tahtiin Liljalaaksonkadulla.
– Joka viikko käy noin 60 ihmistä hakemassa ruokaa, puheenjohtaja Vesterinen kertoo.
– Mitä me heille sanomme, kun tämä loppuu, Viro kysyy.
Vesterinen ja Viro tekevät työtä muiden tavoin vapaaehtoisina. Ketään ei pystyttäisi palkkaamaankaan, koska palkkatukirahat loppuivat Vesterisen mukaan jo helmikuussa.
A-kilta sai aiemmin tukea kaupungilta, jonka kanssa A-killalla on ostopalvelusopimus kuntouttavasta työtoiminnasta.
– Ei ole saatu kuntoutettavia. Kaupunki ottaa kaikki kuntoutettavat ihmiset, Viro sanoo.
Syynä on se, että A-killalla ei ole omaa sosionomia, vaikka ammattitutkinnon omaava Vesterinen on ohjannut kuntoutettavia asiakkaita jo vuosia.
Suuri muutos on ollut myös Varsinais-Suomen hyvinvointialueen aloittaminen vuonna 2022.
– Sen jälkeen, kun kaikki muuttui Varhaan, meidät on poljettu ihan maahan, Viro sanoo.
A-killan toiminta on ennen kaikkea tarjota vertaistukitoimintaa päihderiippuvuudesta toipuville sekä heidän läheisilleen. Keskusteluseuran ja tuen ohella Kotiluolasta löytyvät verstas, ompelimo, pyykkitupa ja keittiö, joita tarvittiin kuntouttavaan toimintaan.
Lisäksi töitä riitti talon ulkopuolella.
– Käytiin ulkona maalaamassa ja tekemässä laitureita ja vaikka mitä, Vesterinen muistelee.
A-killalla on Liljalaaksonkadun tilojen lisäksi pieni kokoontumistila Hakametsässä.
– Siellä ei pysty tekemään puutöitä, eikä mitään mikä on nuorille tärkeää. Ei pysty muuta kuin laittamaan ruokaa, Vesterinen kertoo.
Hakametsässä kokoontuvat AA-, NA- ja Al-Anon-ryhmät, joiden tarpeisiin tilat riittävät, mutta muuten pitäisi tehdä remonttia.
– Onneksi me pidettiin se. Ryhmät kokoontuvat siellä ja he maksavat sen vuokran, Vesterinen selventää.
Hakametsästä killan toiminta aikoinaan alkoikin.
– Sieltä on lähdetty ’88 liikkeellä. Kun se kävi ahtaaksi, olimme Katukirkossa vuokralla, Vesterinen muistelee.
Katukirkon vuokralaisena toiminta oli kuitenkin rajoitettua, koska tilaa tarvittiin muuhun toimintaan. Kotiluolassa kaikki ovat olleet tyytyväisiä.
– Tästä ollaan oltu niin onnellisia.
Kun rahoitusta on leikattu, ei voi enää teettää töitä palkkatuella. Vapaaehtoisia toki on, mutta eivät hekään ehdi tehdä kaikkea.
– Sitten on yhdyskuntapalvelijoita sekä pantarankaistavia. Opiskelijoista on ollut äärimmäisen suuri apu. He voivat olla läsnä asiakkaille, kun vapaaehtoiset eivät kaikkea ehdi, Vesterinen kertoo.
Kotiluolassa on nytkin vieraillut Novidan lähihoitajaopiskelijoita, joista Yrjö Rosendal-Gadolin piti esitelmän ihmisen seksuaalisuudesta.
– Täällä on aina ollut opiskelijoita, koska päihdetyö on hyvä osa-alue ja sitä pitää myös opiskella, Novidan sosiaali- ja terveysalan opettaja Päivi Mikkola kertoo.
Mikkola muistuttaa, että A-kilta on mielenterveys- ja päihdetyön puolella ainoa työssäoppimispaikka Uudessakaupungissa. Paikalla on käynyt paljon harjoittelijoita, jotka ovat saaneet arvokasta työkokemusta.
Kotiluolassa tarjottavan lounaan tarjosi kerran lounaskahvila Pata ja Pulla, joka tarjoaa myös ylijäämäruokaa vähävaraisille jaettavaksi.
– Ei meillä muuten olisi varaa tällaista tehdä, Vesterinen ja Viro kiittävät.
A-kilta tekee yhteistyötä myös Suomen punaisen risti ja Viadian kanssa. Toimintaan kuuluu perinteisesti joulukirkko sekä esimerkiksi vierailuja laavuilla.
A-kilta on yleishyödyllinen yhdistys, jolla saa olla korkeintaan puolen vuoden vuokravarat tilillä, jos tulee hätätilanne. Vesterisen tietojen mukaan A-killat ovat olleet muuallakin vaikeuksissa.
– Laitilassa kaupunki avustaa vuokrassa. Se on iso asia pelkkä vuokra, Vesterinen sanoo.
Toiminta elää paljon yksityisten ja yhdistysten lahjoitusvaroista. Viime vuonna lahjoitusten ansiosta voitiin jakaa yli sata joululahjakassia, mutta yksityinen tuki ei riitä koko vuoden toiminnan ja erityisesti vuokran kattamiseen.
– Olen 33 vuotta ollut vapaaehtoisena, eikä näin hankalaa tilannetta ole kertaakaan ollut kuin nyt. On ollut tosi helppoja vuosia, Vesterinen jatkaa ja toivoo, että apua löytyisi.
Häntä huolestuttavat erityisesti nuoret, joiden päivään pitäisi saada edes muutama tunti mielekästä tekemistä.
– Kuinka paljon nuoret kärsivät, kun heillä ei ole mitään. He ovat vain kotonaan, ei heitä väkipakolla saa pois. Syömässä voivat käydä yhden kerran viikossa ja sitten ei mitään.
