Jos kuulee vain äänen, niin on lähes varma, että pihamaalla puksuttaa vanha kuplavolkkari. Äänen lähteenä on kuitenkin Teijo, avolavapakettiauto, joka on omistajansa sanojen mukaan niin ruma, että on jo kaunis.
– Moni nuoremman polven edustaja luulee, että Teijo on meidän autolle keksimä lempinimi. Mutta Teijo on ihan virallinen automerkki, nauraa Niko Suvinen.
Nimi Teijo viittaa auton valmistuspaikkaan. Autoja rakennettiin monialayhtiö Wihurin tehtailla Perniön Teijossa vuosina 1974–1976. Tämä on monelle yllätys, sillä Wihuri yhtymän osuus suomalaisessa autoteollisuudessa on jäänyt vähälle huomiolle.
Vanhemman polven edustajista osa on sentään kuullut Teijosta ja eräät ovat ajaneetkin kyseisellä automerkillä, mahdollisesti armeija-aikana.
Suvisten perheeseen Teijo tuli viime keväänä ihan sattumalta.
– Lähdimme huviajellulle käymään automuseossa Perniössä ja siellä meille esiteltiin myynnissä ollut Teijo. Itse en ollut koskaan edes nähnyt kyseistä autoa muuten kuin kuvissa. Emme ihan heti lämmenneet ajatukselle, mutta auton puolesta puhui se, että kyseessä oli suhteellisen hyvässä kunnossa ollut autoharvinaisuus ja sen hintapyyntökin oli ihan maltillinen, Suvinen muistelee.
Niko Suvisen kiinnostusta autoa kohtaan lisäsi se, että hänen isänsä oli Wihuri yhtymällä töissä siihen aikaan kun Teijo-autot tulivat tuotantoon.
– Isälläni on arkistossaan jopa vanhoja diakuvia näiden Teijo-autojen ensimmäisistä prototyypeistä. Ja minä olen kuulemma matkustanut Teijon kyydissä ollessani vielä kantokopassa.
Suurin syy heräteostokselle oli kuitenkin auton kunto. Vaikka se oli seissyt vuodesta 2007 lähtien, ei siinä ollut suuria vaurioita. Yhtenä syynä tähän oli se ,että auton ohjaamo on rakennettu lujitemuovista.
– Autossa oli lähinnä seisontavaurioita. Se on tekniikaltaan niin yksinkertainen kuin auto vaan voi olla, joten sen kunnostaminen oli helppo homma, kuvailee Niko Suvinen.
Suvisella on omakohtaista kokemusta myös toisenlaisesta kunnostustyöstä.
– Olen kunnostanut ja entisöinyt vuoden 1973 Scanian kuorma-auton jokaista mutteria myöten. Se vei aikaa kahdeksan vuotta, joten vastaavaan urakkaan en enää lähde.
Teijon kunnostamista ja ylläpitoa helpottaa sekin, että autossa on pääosin Volkswagenin tekniikkaa. Tästä johtuu se tuttu, kuplavolkkaria muistuttava käyntiäänikin.
Wihuri toimi aikanaan Volkswagenin maahantuojana ja tämä lienee syynä siihen miksi Teijoon ylipäätään saatiin tekniikka volkkarilta. Tosin yhtiöt olivat tehneet yhteistyötä autonvalmistuksen saralla jo aiemmin. Vuosina 1969–1970 Wihurin Heinolan tehtaassa koottiin 48 Volkswagen Kuplaa.
Kuorma-autoista Wihuri oli puolestaan hankkinut kokemusta Volvon kanssa. Vuonna 1958 Teijossa alettiin rakentaa Volvon linja-autonalustoja ja vuotta myöhemmin alkoi kuorma-autojen täys- ja puoliperävaunujen valmistus. Vuosina 1959–1964 Wihurin Teijon tehtaassa Perniössä rakennettiin noin 120 kappaletta Wilke-merkkisiä kuorma-autoja, joissa käytettiin Volvo-kuorma-autojen tekniikkaa.
Suomalaisen Teijo-avolavapakettiauton esikuvaksi on nostettu Volkswagenin niin sanottu kehitysmaa-auto Volkswagen Basistransporter eli EA 489. Tämä auto suunniteltiin halvaksi hyötyajoneuvoksi kolmannen maailman markkinoille. Teijon suunnittelusta vastasi kuitenkin kilpa-autoilija ja kilpa-autojen suunnittelija, insinööri Max Johanson.
– Sen lisäksi, että Teijo on ulkonäöltään rumankaunis, on sen äänieristys ja ergonomia ohjaamossa sanalla sanottuna olematon. Lisäksi se on niin tehoton, että jo muutaman kymmenen ajokilsan jälkeen tulee mieleen, että koskahan sitä ollaan jo perillä, luettelee Suvinen.
Autossa on hevosvoimia 45 ja sen huippunopeudeksi on ilmoitettu 90 kilometriä tunnissa. Todellisuudessa matkavauhti liikkuu siinä 60 ja 70 kilometrin hujakoilla. Mittareita autossa on peräti kaksi kappaletta, nopeusmittari ja polttoaineen kulutusmittari.
– Mutta kaikesta huolimatta Teijossa on persoonaa ja se on todellinen katseiden kerääjä, muistuttaa Nikon puoliso, Hanna Suvinen.
Yhdessä aviopari kiertää vanhojen ajokkiensa kanssa erilaisissa autotapahtumissa.
– Tänä vuonna olemme osallistuneet pariinkymmeneen autonäyttelyyn ja Teijollekin on ajokilsoja kertynyt peräti 3850. Kun matka liian pitkä ajettavaksi, niin nostamme Teijon Nikon entisöimän Scanian lavalle ja ajamme näin yhdessä perille. Tämä yhdistelmä kyllä huomataan, Hanna Suvinen nauraa.
Lisää ihmeteltävää Suviset ovat järjestäneet nostamalla Teijon lavalle milloin pari vanhaa mopedia ja milloin vanhan lokariauton.
– Autoon olisi aikanaan ollut saatavilla lisävarusteena lavan pressukate. Harmi, että niitä ei enää näytä löytyvän mistään. Mutta jos jollain on sellainen varastossaan, niin saa tulla tarjoamaan, vinkkaa Niko Suvinen.
Teijo-avolavapakettiautoja valmistettiin Suomen markkinoille noin parisataa kappaletta. Autoja oli kahta eri akselipituutta, Teijo 24 ja Teijo 30. Lisäksi oli olemassa Teijo 40 -roska-auto, mutta niitä ei ilmeisesti ole säilynyt ainuttakaan. Yksityishenkilöiden lisäksi Teijoja myytiin sekä Tielaitokselle että puolustusvoimille. Yksityishenkilöille myydyt Teijot tunnistaa siitä että ne kaikki olivat sinisiä.
– Museokatsastimme meidän Teijon kesällä ja tuolloin katsastusmies kertoi, että tieliikennekäytössä olevia Teijo-merkkisiä autoja on Suomessa nyt 15 kappaletta. Eipä siis ihme, että pelkästään näiden autojen raadoista pyydetään tuhansia, pohtii Niko Suvinen.
Suomen markkinoiden lisäksi Teijon osia valmistettiin koottavaksi ns. kolmansissa maissa, kuten Egyptissä. Nämä määrät kuitenkin jäivät muutamaan sataan autoon. Erikoisen auton erikoisessa historiassa yksi lisäjuoni on sekin, että länsisaharalainen kapinaliike Polisario onnistui hankkimaan käyttöönsä parikymmentä suomalaista Teijoa sveitsiläisen välikäden avustuksella.
Teijosta ei tullut suomalaista menestystarinaa monestakin syystä. Suurin syy oli 1970-luvun puolivälissä Suomen markkinoille omilla pakettiautoillaan aggressiivisesti rynninyt autonvalmistaja Toyota, joka tarjosi Hiacella enemmän vastinetta samalla rahalla.
