Kemppainen on harrastanut agilitya pienestä pitäen, ja on kilpaillut lajissa vuodesta 2002 lähtien.
– Äidin piti kilpailla sinä päivänä, mutta hän tuli kipeäksi ja sanoi, että ohjaa sinä, Kemppainen muistelee ensimmäistä kisakokemustaan.
Hänen perheessään kasvatettiin havannankoiria ja pyreneittenpaimenkoiria, joten kotona on koiria riittänyt. Kemppainen on kilpaillut noin kymmenen eri koiran kanssa, joista suurin osa on ollut omia. Lapsena hän valmentautui paljon, mutta nykyään hän käy enää satunnaisesti valmentautumassa, ja muuten kouluttaa omat koiransa itse.
– Katson jonkin verran somesta huippujen ohjausta, mutta kyllä ne jutut pitää opetella itse. Videoilta saa hyviä vinkkejä, mutta agilitya ei voi opettaa, se pitää oppia, Kemppainen sanoo.
Kilpailuissa on kolme tasoluokkaa, ja kolmen puhtaan radan jälkeen voi nousta seuraavalle tasolle. Radat vaikeutuvat sitä mukaa, kun etenee tasolta toiselle. Radoista tulee pidempiä ja ihanneaika pienenee. Luokat on jaettu myös koirien säkäkorkeuksien mukaan.
– Agilityssa lapset ja aikuiset kilpailevat samoissa luokissa, mutta hyvin siellä lapset pärjäävät. Olen lapsena päihittänyt monet aikuiset, Kemppainen nauraa.
Alle 18-vuotiaana Kemppainen on voittanut useamman SM-mitalin; kultaa kahdesti, hopeaa kerran ja pronssia kahdesti.
– Viime vuonna voitettu SM-hopea oli suuri saavutus. Taso on siellä kovempi kuin nuorten SM-kisoissa.
Agility on fyysinen laji. Kemppainen laskee vahvuudekseen liikkuvuutensa ja sen, että hän on nopea juoksija.
– Tässä lajissa on se hyvä puoli, että jokainen voi harrastaa haluamallaan tasolla. Ei ole pakko treenata tavoitteellisesti, mutta itse olen niin kilpailuhenkinen, että kisat ovat se suola, hän kertoo.
Tällä hetkellä Kemppainen kuuluu Uudessakaupungissa toimivaan Koirakerho Rähmä-Käpäliin, jossa hän on lapsena aloittanutkin. Hänellä on kaksi omaa koiraa, Kitka ja Gloria, mutta hän kilpailee aktiivisesti vain Kitkan kanssa. Lisäksi hänellä on käytössään siskonsa koira Noel, jonka kanssa SM-hopea viime vuonna irtosi.
– Koirat ovat säkäkorkeudeltaan toistensa ääripäissä, eli Noel kilpailee pikkumineissä ja Kitka makseissa. Ohjaamisessa on pieniä eroja. Ison kanssa on sunnuntaihölkällä ja pienen kanssa taas pikajuoksija, Kemppainen kuvailee.
– Jokaisella koiralla on omat vahvuudet ja heikkoudet. On tärkeää pitää mielessä, mikä koira on radalla mukana ja mitä se osaa.
Kemppaisen mielestä lajissa on parasta vauhdikkuus, koiran kanssa tekeminen ja itsensä haastaminen.
– Olen aina ollut koirafani ja liikunnallinen ihminen, ja tässä lajissa ne yhdistyvät.
Agility parantaa koiran ja omistajan välistä yhteistyötä, luottamusta ja hallintaa. Agility suositellaan aloitettavaksi vasta kun koiran luusto on täysin kehittynyt.
– Pennun kanssa voi kuitenkin harjoitella jo perushallintaa, rauhoittumista, häiriön sietoa ja yhteistyötä, Kemppainen luettelee.
Hän on itse nostanut koiria ensimmäiseltä tasolta kolmannelle tasolle, ja sanoo, että parasta on kouluttaa täysin osaamatonta koiraa.
– Ei tämä ole rakettitiedettä, vaan matalan kynnyksen laji. Tähän jää helposti koukkuun, kun huomaa, että koira nauttii.
Sanni Artiola
